Pohjolan emot
Hei ihanainen!
Iloinen tervehdys piiiiitkästä aikaa!♥︎ Onpa kiva asettua kirjoittamaan tätä blogia. Olen monesti miettinyt, että pitäisikö jo kiirehtiä, mutta sitten olen päättänyt, että kun todella aika on, niin minä vaan tupsahdan koneen eteen ja alan näpytellä. Ja niin todella kävi!
Olen kuluneen puoli vuotta keskittynyt taiteeseen. Joulunaikaan en enää oikein tiennyt, mihin suuntaan olin kulkemassa, vaikka suunnitelmia sinkoili sinne ja tänne. Mikään ei kuitenkaan ottanut lähteäkseen lentoon. Päätin päästää irti, ja keskittyä siihen, mikä toi itselle aina heti rauhan ja hyvän mielen - eli maalaamiseen. Toin itseni joka ikinen päivä maalauspöydän ääreen, silloinkin kun ei olisi yhtään siltä tuntunut, että haluaisin. Maalasin vain ilman suunnitelmia. Vanhoilla vesiväreillä, joissa oli suppea paletti värejä. Ei ollut varaa ostaa parempia. Ajattelin, että ei se mitään, tämä on hyvä nyt. 4 kuukautta odotin ja sitten sain ostettua ne maalit, jotka halusin. Kauneimmat ja ekologisimmat. Itkin ostoksia tehdessäni. Tuntui hyvältä, kun olin malttanut odottaa, olin sitoutunut kuitenkin maalamiseen, ja nyt sain palkita itseni.
Maalaaminen oli vienyt minut taiteilemaan iloisia naisfiguureita, joiden päästä kasvoi kukkia ja kasveja. Siellä pörräsivät ötökät ja perhoset lentelivät. Luojattarien mielenmaisemia, ajattelin. Mielenrauhaa, elinvoimaa, kauneutta, väriä. Kaikkea, mitä toivoin itselleni ja maailmaan. Ja voi että, kuinka nämä naiset toivat minulle iloa!
Kuukausi sitten soi puhelin. Ikimetsägalleriasta soitettiin. Olin vuosi sitten hakenut näyttelypaikkaa sieltä Pohjolan emot -näyttelylleni, mutta mitään ei ollut kuulunut. Olin unohtanut koko jutun. Nyt minua kutsuttiin mukaan kesänäyttelyyn, joka saisi kantaa Pohjolan emot nimeä, ja mukaan tulisi useampia luonnonvoimaisia naistaiteilijoita. Mietin puhelimessa, että o'ou, en yhtään muista, mitä olin kertonut tekeväni vuosi sitten, ja onko minulla nyt mitään esille. Sanoin sitten vain mitään ajattelematta, että olen mukana. Aika taisi olla kypsä astua jälleen esiin. ♥︎
Puhelun jälkeen jäin miettimään, että Pohjolan emot - enhän minä ole nyt maalannut Pohjolan emoja. Alanko nyt kauhealla kiireellä väsäämään jumalatarmaalauksia? Vastaus nousi viipymättä. Olen maalannut Pohjolan emoja koko ajan: Jumalattaria kuten sinä ja minä. Ja yhtäkkiä ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Olin joutunut päästämään irti mieleni ohjauksesta maalata Pohjolan emoja ja jumalattaria, koska jäädyin aina mieleni mietteisiin, kun aloin miettimään heidän kuvittamistaan. Olin tuntenut velvollisuudekseni maalata nämä minulle niin läheiset kantaäidit, kuten Louhen, Hittavaisen ja Marjatan, jotta voisin esitellä heidät kuten minä heidät näen. Mutta se tuntui aina jotenkin väärältä ja myös jäädyttävän suurelta vastuulta. En osaa, ja mikä minä olen heidät maalaamaan, jokainen näkee heidät kuten näkee ja tuntee. Toiset kuulevat kuiskauksena korvan takana ja toiset valonpilkahduksena kuusen oksien lomassa, jotkut unessaan, toiset uneksiessaan. Ja hyvä niin, olkoon he jokaiselle kuten ovat. Luopuessani tarpeesta maalata emot ja keskittymällä vain maalaamisen iloon, oli eteeni alkanut piirtymään joukko naisia, joissa emojen läsnäolo tuntui ja näkyi yrittämättä olla jotain tiettyä tai edes merkittävää. Olin päätynyt maalaamaan itseäni, olin päätynyt maalaamaan sisariani. Meitä emojen tyttäriä, nykynaisia, kantaäitien sukulinjoista, omine sielunlauluineen. Jumalattaria kuten sinä ja minä.
Tämä matka on vasta alussa lupaillen lukemattomia tunteja maalaamisen iloa, värikylläisyyttä ja luovuuden virtaa. Mutta ensimmäiset viisi jumalatarta menen ripustamaan Ikimetsägalleriaan tulevana maanantaina yhdessä 15 lasista ja kivestä muotoillun emoveistokseni kanssa. Näyttely avautuu tiistaina 9.6. ja on avoinna 18.7. asti. Lisätietoja löydät täältä: https://ikimetsagalleria.fi/
Olen onnellinen uudesta alusta!
Kuulumisiin!
♥︎ Marjut
